— Kiitän teitä sydämestäni, sanoi Skrzetuski, — ja otan mielihyvällä vastaan apunne. Vastoinkäymisessä ei mikään tule parempaan tarpeeseen kuin uskolliset ystävät, joita, kuten näen, kaitselmus ei ole minulta riistänyt. Suokoon Jumala minun palkita teidän palveluksenne terveydelläni ja omaisuudellani.
— Me olemme kaikki kuin yksi mies, huudahti Zagloba. — Yksimielisyys on Jumalalle otollinen ja saatte nähdä, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa vaivojemme hedelmiä.
— Minulla ei siis enään ole jäljellä muuta, virkkoi hetken perästä Skrzetuski, — kuin saattaa lippukuntani takaisin ruhtinaan luo ja sitten lähteä teidän kanssanne matkalle. Me kuljemme pitkin Dniesteriä, kauvas Jampolia kohden, aina Jahorlikiin asti, ja etsimme kaikkialta. Mutta jos, kuten toivon, Chmielnicki jo on tuhottu — tai ainakin hän on sitä ennenkuin tulemme ruhtinaan luo, niin silloin ei valtion palveluskaan enään ole meillä esteenä. Lippukunnat varmaan lähtevät Ukrainaan tukahuttamaan kapinaa, mutta siellä ne kyllä tulevat toimeen ilman meitäkin.
— Odottakaappa sentään, hyvät herrat, sanoi Wolodyjowski, — Chmielnickin jälkeen tulee varmaan Krywonosin vuoro. Ehkäpä siis saamme lippukuntinemme lähteä Jampolia kohden.
— Ei, meidän täytyy olla siellä aikaisemmin, virkkoi Zagloba, — mutta kaikkein ensimäiseksi täytyy toimittaa liput takaisin, jotta meillä olisi vapaat kädet. Minä toivon myöskin, että ruhtinas tulee olemaan meihin tyytyväinen.
— Varsinkin teihin.
— Aivan niin, sillä minä tuon hänelle parhaimmat tiedot. Uskokaa pois: minä toivon palkintoa.
— Lähdemmekö siis matkaan?
— Meidän täytyy levätä huomiseen asti, sanoi Wolodyjowski. —
Muuten antakoon Skrzetuski käskyt, hänhän täällä on johtaja.
Tahtoisin kuitenkin varoittaa lähtemästä tänään, sillä silloin tulee
hevosistamme kerrassaan loppu.
— Minä tiedän, että se on mahdotonta, sanoi Skrzetuski, — mutta luullakseni huomenna, kun hevoset ovat saaneet hyvät appeet, voimme lähteä liikkeelle.