Seuraavana päivänä lähdettiinkin liikkeelle. Ruhtinaan määräysten mukaan tuli heidän palata Zbaraziin. Lähdettiin siis Kuzminia kohti Felsztynin ohi Woloczyskaan päin ja sieltä vei Chlebanowkaan menevä vanha maantie Zbaraziin. Tie oli alinomaisen sateen vaikutuksesta huono, mutta rauhallinen, ja vain herra Longinuksen osalle, joka sadan ratsumiehen kanssa kulki edellä, tuli hajoittaa muutamia metelöitsijäparvia, jotka olivat kokoontuneet valtion sotajoukkojen selkäpuolelle. Vasta Woloczyskassa asetuttiin yölevolle.
Tuskin oli joukko kuitenkaan pitkän matkan jälkeen ehtinyt päästä makeaan uneen, kun miehet hälytettiin hereille ja vartiat ilmoittivat, että jokin ratsuosasto lähenee. Pian saapui sentään tieto, että tulijat ovatkin Wierszulin lippukuntaa, siis omaa väkeä. Zagloba, herra Longinus ja pikku Wolodyjowski kokoontuivat heti Skrzetuskin tupaan ja heidän jälkeensä ryntäsi tuulispäänä sisään keveän ratsuväen upseeri aivan hengästyksissään ja kokonaan loan peitossa. Nähdessään upseerin, huudahti herra Skrzetuski:
— Wierszul!
— Minä juuri, vastasi saapunut, tuskin saaden henkeään kulkemaan.
— Ruhtinaan luotako?
— Niin, olen aivan tukahtumaisillani.
— Mitä tietoja? Onko Chmielnicki jo mennyttä?
— Puola… on… mennyttä.
— Kristuksen haavain nimessä, mitä te puhutte? Olemmeko kärsineet tappion?
— Tappio… häpeä… Ilman taistelua… Pakokauhu… oi, oi!