Ratsujen kaviot Wierszulin tatarien alla kopisivat jo akkunoiden edessä. Asukkaat, jotka olivat sotajoukon tullessa heränneet, lähtivät ulos asunnoistaan lyhdyt ja soihdut käsissä. Tieto lensi kuin salama yli koko kaupungin. Alettiin heti soittaa hälytyskelloja, äsken vielä hiljainen kauppala kaikui nyt melua, kavioiden kapsetta, komentohuutoja ja juutalaisten hälinää. Asukkaat halusivat lähteä pakoon sotajoukon mukana, hevosia alettiin valjastaa rattaiden eteen ja niihin kuormitettiin lapsia, naisia, patjoja. Pormestari muutaman porvarin etunenässä tuli rukoilemaan Skrzetuskia, ettei hän lähtisi edellä, vaan saattaisi asukkaat vaikkapa Tarnopoliin. Mutta herra Skrzetuski ei edes kallistanut korvaansa hänen puheilleen, sillä olihan hän saanut nimenomaisen käskyn mitä kiireimmin lähteä Lembergin.
He lähtivät siis liikkeelle ja vasta matkalla tyynnyttyään kertoi
Wierszul mitä oli tapahtunut.
— Niin kauvan kuin Puola on ollut pystyssä, sanoi hän, — ei se ole kärsinyt sellaista tappiota. Eivät Cecora, Keltaiset Vedet eikä Korsun ole mitään tämän rinnalla.
Mutta Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Longinus Podbipienta vaipuivat aivan ratsujensa kaulaa vastaan ja milloin tarttuivat päähänsä, milloin nostelivat käsiään taivasta kohden.
— Tämä käy yli ihmisen ymmärryksen! sanoivat he. — Missä oli ruhtinas?
— Hyljättynä, kaikkien tahallisesti syrjäyttämänä. Hänellä ei ollut vallassaan edes oma divisionansa.
— Kenellä oli komento?
— Ei kenelläkään ja kaikilla. Minä olen jo kauvan palvellut ja sodassa kulunut, mutta en vielä ikinä ole nähnyt sellaisia joukkoja ja sellaisia päällikköjä.
Zagloba, joka ei erityisesti pitänyt Wierszulista ja joka tunsi häntä vain vähän, alkoi heilutella päätään ja maiskutella suutaan. Lopulta hän virkkoi:
— Hyvä herra, eiväthän vain asiat ole sekaantuneet teidän silmissänne, tai ettehän vain lue osittaista tappiota yleiseksi tappioksi, se mitä kerrotte, käy nimittäin yli kaiken mielikuvituksen.