— Niin käykin, sen myönnän ja sanon teille vielä, että ilolla antaisin leikata pääni poikki, jos jonkin ihmeen kautta osottautuisi, että olen erehtynyt.
— Mutta millä tavalla sitten te ensimäisenä tappion jälkeen tulitte Woloczyskaan? En nimittäin saata olettaa että te ensimäisenä olisitte livistänyt tiehenne. Missä ovat siis sotajoukot? Minne päin ne pakenevat? Mitä niille on tapahtunut? Mikseivät pakenevat ehtineet ennen teitä? Kaikkiin näihin kysymyksiin etsin turhaan vastausta.
Muissa tilaisuuksissa ei Wierszul hyvitystä vaatimatta olisi sallinut tehdä tällaisia kysymyksiä, mutta tällä hetkellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin tappiota ja siksipä hän vain vastasi:
— Minä tulin ensimäisenä Woloczyskaan sentähden että muut poistuivat Ozygowceen päin. Ruhtinas lähetti minut tahallaan sivullepäin, koska hän toivoi, että myrsky ei saavuttaisi teitä, mikä olisi tapahtunut, jos olisitte saaneet tiedon liian myöhään. Ja toiseksi hän lähetti minut teidän luoksenne sentähden, että ne viisisataa ratsua, jotka ovat teidän käytettävänänne, nyt tulevat hänelle huomattavaksi avuksi, kun hänen divisionansa suurimmaksi osaksi on kaatunut tai lyöty hajalle.
— Ihmeellisiä asioita, mutisi Zagloba.
— Kauheaa on niitä ajatella, epätoivo valtaa mielen, sydäntä vihloo, kyyneleet vuotavat, sanoi Wolodyjowski, käsiään väännellen. — Isänmaa on menetetty, häpeä kuoleman jälkeen. Joukot, sellaiset joukot ovat tuhotut! Nyt varmaan seuraa maailman loppu ja viimeinen tuomio.
— Älkää keskeyttäkö häntä, sanoi Skrzetuski, — antakaa hänen kertoa kaikki.
Wierszul vaikeni ikäänkuin kootakseen voimiaan. Hetken ajan kuului vain kavioiden läiskinä loassa, sillä ulkona satoi. Oli vielä täysi yö ja sangen pimeä, koska oli pilvessä. Pimeydessä ja sateessa kajahtelivat pahaaennustavina Wierszulin sanat. Hän alkoi:
— Jollen olisi toivonut kaatuvani taistelussa, niin varmaan olisin menettänyt järkeni. Te puhuitte viimeisestä tuomiosta ja minäkin luulen, että se pian lähestyy, koska kaikki löyhtyy, pahuus saa vallan ja Antikristus jo kulkee maailmassa. Te ette olleet näkemässä mitä tapahtui, mutta jollette siedä kuulla edes kertomusta siitä, niin kuinka luulette sitten minun kestäneen, minun, joka omin silmin näin tappion ja tuon kuvaamattoman häpeän. Jumala antoi meille tässä sodassa onnellisen alun. Ruhtinas, jonka oikeudentunto Czolhanski-Kamienin luona sai hyvitystä herra Laszcziin nähden, jätti kaiken muun unohduksiin ja sopi ruhtinas Dominikin kanssa. Me iloitsimme kaikki tästä sovinnosta, se oli kuin mitäkin Jumalan siunausta. Ruhtinas löi toistamiseen vihollisen Konstantinowin luona ja otti haltuunsa itse kaupungin, jonka vihollinen oli jättänyt ensimäisen rynnäkön jälkeen. Sitten marssimme Pilawceen, vaikka ruhtinas varoitti sinne menemästä. Heti tällä matkalla alkoi häntä vastaan ilmetä kaikenlaisia juonitteluja, niskoittelua, kateutta ja suorastaan salajuonia. Hänen mielipidettään ei kuunneltu neuvotteluissa, ei otettu huomioon mitä hän sanoi ja ennen kaikkea yritettiin hajoittaa divisionamme, jottei ruhtinas saisi pitää sitä eheänä käsissään. Jos hän olisi pannut tätä menettelyä vastaan, niin olisi kyllä pidetty huolta siitä että hän joutuisi tappiolle ja siksi hän vaikeni ja kärsi. Niin jäivät ylipäällikön käskystä Konstantinowiin kevyet ratsujoukot ynnä Wurcel tykistöineen ja eversti Machnicki. Myöskin Liettuan majoitusmestarin, herra Osinskin joukot ja Koryckin rykmentti erotettiin ruhtinaan komennosta, niin että hänelle jäi vain Zacwilichowskin husaarit, kaksi rykmenttiä rakuunoja ja minä, jolla oli vain osa lippukuntaani. Kaikkiaan ei ruhtinaalla ollut kahtatuhatta miestä enempää. Mutta nyt ei häntä enään pidetty arvossa ja minä kuulin kuinka ruhtinas Dominikin puoltajat puhuivat: "Nyt ei enään voiton saatua voida sanoa, että se saatiin pelkästään Wisniowieckin ansiosta". Ja ääneen mainittiin, että jos niin tavaton kunnia ja maine kuin tähän asti seuraisi ruhtinasta, niin kuninkaanvaalissa voittaisi hänen ehdokkaansa prinssi Kaarle. Mutta he tahtovat Kasimiria. Heidän puoluepolitiikkansa tarttui siinä määrin koko sotajoukkoon, että aljettiin väitellä ja keskustella ryhmittäin aivan kuin valtiopäivillä. Lähetettiin edustajia ja ajateltiin kaikkea muuta paitsi taistelua, aivan kuin vihollinen jo olisi ollut tuhottu. Mutta jos minä kertoisin teille kaikista pidoista ja juomingeista, koko siitä ylellisyydestä mikä siellä vallitsi, niin ei varmaan kukaan teistä uskoisi sanoihini. Pyrrhuksen joukot eivät olleet mitään verrattuina noihin kokonaan kullassa, jalokivissä ja kamelikurjen höyhenissä välkkyviin rykmentteihin. Kaksi sataa tuhatta palvelijaa ja äärettömät määrät vaunuja kulki meidän mukanamme. Hevoset olivat vaipumaisillaan kultakutomusten ja silkkitelttojen painon alla, vankkurit eivät kestäneet juomatavaroiden painoa, vaan menivät rikki. Olisi luullut meidän olevan matkalla valloittamaan koko maailmaa. Aatelisto, josta oli asetettu liikekannalle jokainen, joka kynnelle kykeni, läiskähytteli yöt päivät ruoskiaan, uhkaillen: "Kas tällä me rauhoitamme moukat, sapelia ei tarvita!" Mutta me, vanhat sotilaat, jotka olimme tottuneet taistelemaan eikä puhumaan, me aavistimme jo, nähdessämme tuon kuulumattoman ylellisyyden, pahan olevan tulossa. Ensinnä alkoi napinoiminen herra Kisieliä vastaan — hän oli muka petturi, ja sitten oli muka paha, että hän oli kunnioitusta nauttiva senaattori. Herrat tappelivat keskenään sapeleilla kuin juopuneet, leirivartioita ei ollut, ei kukaan suorittanut päälliköntehtäviä, jokainen teki mitä halutti, meni sinne missä hänen oli parempi olla, pysähtyi missä halutti. Palvelijat panivat hekin toimeen meluisia juominkeja. Hyvä Jumala, kaikki tyyni vaikutti kuin mitkäkin laskiaisnaamiaiset eikä suinkaan kuin sotaretki, naamiaiset, joissa tanssittiin hukkaan, juotiin, syötiin ja hulluteltiin turmioon valtakunnan onni ja menestys.
— Vielä me sentään elämme, sanoi Wolodyjowski.