— Ja Jumala on taivaassa, lisäsi Skrzetuski.
Tuli jälleen hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Wierszul:
— Me hukumme, jollei Jumala tee ihmettä ja lakkaa kurittamasta meitä meidän syntiemme tähden sekä osoita meille ansaitsematonta armoa. Hetkittäin en itsekään usko, mitä omin silmin olen nähnyt, vaan minusta tuntuu siltä kuin painajainen olisi minua ahdistanut…
— Kertokaa eteenpäin, sanoi Zagloba. — Te tulitte siis Pilawcen luo, ja kuinka sitten?
— Tulimme sinne ja pysähdyimme. Mistä päälliköt siellä neuvottelivat, sitä en tiedä. Viimeisellä tuomiolla saavat he siitä vastata, sillä jos he olisivat heti hyökänneet Chmielnickin kimppuun, niin hän olisi voitettu ja tuhottu, niin totta kuin Jumala on taivaassa, huolimatta meidän epäjärjestyksestämme, riitaisuudestamme, mellakoistamme ja johtajan puutteesta. Rahvaan joukossa oli nimittäin jo vallinnut pakokauhu ja oli pidetty neuvoa siitä, että Chmielnicki ja muut päälliköt olisivat luovutettavat, hän itsekin suunnitteli jo pakoa. Meidän ruhtinaamme ratsasti teltalta teltalle, pyysi, rukoili ja uhkasi: hyökätkäämme ennenkuin tatarit saapuvat, hyökätkäämme! Ja hän repi hiuksiaan. Mutta toinen vain katseli toistaan eikä kukaan tehnyt mitään, juotiin vain ja pidettiin kokouksia. Levisi sitten huhu, että tatarilaiset saapuvat — khani ja kaksisataa tuhatta ratsua. Herrat vain neuvottelivat ja neuvottelivat. Ruhtinas sulkeutui telttaansa, sillä hänet oli kokonaan syrjäytetty. Sotajoukon keskuudessa aljettiin kertoa, että kansleri oli kieltänyt ruhtinas Dominikia ryhtymästä taisteluun ja että rauhanneuvottelut olivat aljetut. Syntyi entistä suurempi epäjärjestys. Vihdoin saapuivat tatarit, mutta Jumala soi meille sittenkin ensimäisenä päivänä myötäkäymistä. Ruhtinas ja herra Osinski yhtyivät ja herra Laszcz piti hyvin puoliansa. Orda karkoitettiin kentältä ja sai aika lailla selkäänsä. Mutta sitten…
Tässä tukahtui herra Wierszulilta ääni.
— Mutta sitten? kysyi herra Zagloba.
— Seurasi käsittämättömän kauhea yö. Muistan että väkineni olin vartioimassa joen rannalla, kun yhtäkkiä kasakkaleirissä aljetaan villitysti ampua tykeillä ja huutaa. Nyt muistui mieleeni mitä leirissä eilen oli puhuttu, että nimittäin ei tatarilaisvoima kokonaisuudessaan ollut vielä saapunut, vaan ainoastaan Tuhaj-bej osastoineen. Tein siis sen johtopäätöksen, että koska siellä nyt on syntynyt tuollainen häly, niin on varmaan khanikin jo saapunut. Samassa alkaa kuulua melua meidänkin leiristämme. Otin mukaani muutaman miehen ja kiiruhdin paikalle. Mitä siellä olikaan tapahtunut? Minulle huudetaan: päälliköt ovat paenneet! Riennän ruhtinas Dominikin luo — häntä ei näy eikä kuulu. Menen toisen päällikön luo — en tapaa häntäkään, menen kolmannen luo, enkä saa käsiini häntäkään. Jeesus Natsarealainen! Sotamiehet kiirehtivät pitkin kenttää… Kirkunaa, melua, hälinää! Soihdut kädessä etsitään. "Missä ovat päälliköt, missä ovat päälliköt?" Toiset huutavat: "Tänne ratsut, tänne ratsut!" Toiset taas: "Hyvät veljet, pelastakaa itsenne! Petos, petos!" Ja kaikki kohottavat käsiään ylöspäin, kasvoilla ilme kuin mielipuolilla, silmät pullollaan päässä. Ja he tunkevat eteenpäin, tallaten toisiaan, istuutuvat hevosten selkään ja kiitävät pois aseettomina, umpimähkään, kiinnittäen mennessään kypäriään, panssareitaan, aseitaan, tai irroittaen telttojaan. Äkkiä ratsastaa esiin ruhtinas husaariväkensä etunenässä, yllään hopeainen panssari. Hänen ympärillään kannetaan kuutta soihtua, hän seisoo jalustamissaan ja huutaa siitä: "Hyvät herrat, minä olen jäänyt tänne, kerääntykää ympärilleni!" Mutta kukapa siitä välittäisi. Herrat eivät kuule eivätkä näe häntä, he kiitävät husaareja vastaan, sekoittavat rivit, kaatavat kumoon miehet ja hevoset! Tuskinpa ruhtinas itsekään saatiin pelastetuksi. Ja sitten ryntää koko sotajoukko villissä pakokauhussa leiristä, yli tallattujen nuotioiden, läpi pimeän, aivan kuin äyräittensä yli paisunut joki, hajaantuu, tuhoutuu, pakenee. Sotajoukosta ei enään voi puhua, ei ole päällikköjä, ei Puolan valtakuntaa — on vain kuulumaton häpeä ja meidän niskallamme kasakan jalka…
Herra Wierszul alkoi valittaa ja nykiä hevostaan, sillä hänet oli vallannut epätoivon raivo. Tämä raivo tarttui toisiinkin ja he ratsastivat keskellä sadetta ja yötä kuin mielipuolet.
He ratsastivat kauvan. Ensimäisenä alkoi puhua herra Zagloba: