— Amen, toisti herra Longinus.
— Vain yksi mies voi vielä pelastaa isänmaan, jos hänelle annetaan päällikön nuija ja valtakunnan jäljellä olevat joukot, vain yksi mies, sillä kenestäkään muusta eivät sotajoukko eikä aateli tahdo kuulla puhuttavan.
— Ruhtinas, sanoi Skrzetuski.
— Aivan niin.
— Hänen johtoonsa me jäämme, hänen johdossaan me kuolemme. Eläköön
Jeremi Wisniowiecki! huusi Zagloba.
— Eläköön! toistivat muutamat kymmenet äänet. Mutta huuto vaikeni pian, sillä hetkellä jolloin maa aukeni jalkain alla ja taivas tuntui luuhistuvan ihmisten päitten päällä, ei ollut aikaa eläköönhuutoihin.
Aamu alkoi jo sarastaa ja etäisyydestä häämöittivät Tarnopolin muurit.
YHDEKSÄS LUKU.
Ensimäiset osastot sotajoukoista, jotka Pilawcen luona olivat joutuneet hajaannustilaan, saapuivat Lembergiin aamun koitteessa 26 p:nä syyskuuta ja samalla kuin kaupungin portit avattiin, levisi salaman nopeudella kauhea tieto kautta koko kaupungin, herättäen toisissa epäilystä, toisissa pakokauhua, mutta useissa myöskin epätoivoista halua puolustautua. Herra Skrzetuski osastoineen saapui kahta päivää myöhemmin, kun jo koko kaupunki oli täynnä pakenevia sotamiehiä, aatelisia ja asestettuja porvareja. Alettiin jo ajatella puolustautumistakin, koska minä hetkenä hyvänsä voitiin odottaa tatarien tuloa, mutta vielä ei oltu selvillä siitä kuka asettuu puolustuksen etunenään ja miten se on järjestettävä. Siksi vallitsi kaikkialla vastaiseksi epäjärjestys ja pelko. Toisia pakeni kaupungista, vieden mukanaan perheensä ja omaisuutensa, ympäristön asukkaat taas hakivat turvaa itse kaupungista. Pakenevat ja kaupunkiin tulevat täyttivät kadut ja riitelivät ohiajaessaan tiestä. Kaikkialla oli vankkureita, myttyjä, laatikoita, hevosia ja mitä erilaatuisimpiin lippukuntiin kuuluvia sotamiehiä. Kaikkien kasvoilla kuvastui epävarmuus, kuumeentapainen odotus, epätoivo tai alistuvaisuus. Joka hetki syntyi äkkiarvaamatta pakokauhu. Oli kuulunut huutoja: nyt ne tulevat… tulevat! Ja heti ryntäsivät joukot pakoon, vyöryen suurena aaltona, juosten umpimähkään eteenpäin pakokauhun vimmassa, kunnes huomattiin, että uudet tulijat kuuluivatkin johonkin hajaantuneeseen puolalaiseen joukko-osastoon. Näitä joukko-osastoja tuli koolle yhä enemmän ja kuinka surkealta näyttävätkään nyt sotilaat, jotka äsken vielä olivat kulkeneet kullassa ja riikinkukonhöyhenissä, laulu huulillaan ja ylpeys silmissään, moukkien sotaretkeä kohti! Nyt olivat he repaleissa, nälkäisinä, kurjina, loan peittäminä, ratsastaen vaihtuneiden hevosten selässä, häpeä kasvoilla. Kerjäläisten näköisiä he olivat enemmän kuin ritareiden ja saattoivat herättää vain sääliä, jos säälimiseen olisi ollut aikaa tässä kaupungissa, jonka muureja vastaan pian saattoi vyöryä vihollisen koko voima. Jokainen noista häpeään joutuneista ritareista lohduttautui vain sillä, että hänellä oli niin paljon, niin monta tuhatta häpeän jakavaa osatoveria. Kaikki he ensi hetkenä koettivat piiloittautua, saattaakseen sitten, tyynnyttyään panetella toisiaan, kirota ja uhkaella, vetelehtiä kaduilla, juopotella kapakoissa ja lisätä epäjärjestystä ja sekamelskaa.
Jokainen toisteli: tatarit ovat aivan tuossa! Muutamat näkivät jo takanaan murhapolttoja, toiset vannoivat kaikkien pyhien nimessä, että nyt oli tullut aika torjua vihollisen hyökkäys. Joukot, jotka ympäröivät sotamiehiä, kuuntelivat jännityksellä näitä huhuja: Kirkkojen katot ja tornit olivat täynnä tuhansia uteliaita ihmisiä, kirkonkellot soittivat hälyyttäen ja naisten ja lasten parvet tungeskelivat kirkoissa, joissa palavien kynttiläin keskellä loisti pyhä sakramentti.