Herra Skrzetuski osastoineen ratsasti verkalleen Haliczin portilta tiheitten ratsujoukkojen, vaunujen, jalkasotamiesten ja porvarien ammattikuntien lomitse. Kaupungin asukkaat katselivat ihmetellen tuota lippukuntaa, joka kulki täydellisessä sotajärjestyksessä. Alkoi jo kuulua huutoa, että apu on tulossa ja uudestaan valtasi aivan aiheeton ilo joukon, joka nyt alkoi tungeskella ratsuosaston lähelle, tarttuen herra Skrzetuskin jalustimiin. Paikalle alkoi vähitellen kokoontua jalkasotilaitakin huutaen: ne ovat Wisniowieckiläisiä, eläköön ruhtinas Jeremi! Tungos kävi niin suureksi, että lippukunta vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin.
Vihdoin ilmestyi Skrzetuskin osastoa vastapäätä rakuunajoukko erään upseerin johtamana. Rakuunat hajoittivat kansan, upseeri huusi: pois tieltä, pois tieltä! ja löi miekkansa lappeella niitä, jotka eivät väistyneet tarpeeksi nopeasti.
Skrzetuski tunsi Kuszelin.
Nuori upseeri tervehti sydämellisesti tuttavia.
— Mitä aikoja, mitä aikoja! sanoi hän.
— Missä ruhtinas on? kysyi Skrzetuski.
— Hän kuolisi surusta, jos vielä viivyttelisitte. Hän on täällä kiihkeästi odottanut teitä ja joukkoanne. Paraikaa hän on Bernhardilaisluostarissa. Minut lähetettiin pitämään järjestystä kaupungissa, mutta Grosswajer onkin jo ryhtynyt siihen työhön. Lähden teidän kanssanne kirkkoon, neuvottelu pidetään siellä.
— Kirkossako?
— Aivan niin. Ruhtinaalle tullaan tarjoamaan komentonuijaa, sillä sotamiehet vakuuttavat, että he eivät tahdo puolustaa kaupunkia kenenkään muun johdolla.
— Lähtekäämme, myöskin minulle on tärkeää päästä ruhtinaan puheille.