— Herra Kmicic ei ole siis saanut teitä Trubeckilta?
— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat olleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki tyynni jo matkalla.
— Miksi rupesitte sitten herra Kmicicin palvelukseen?
— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen palvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden liityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.
Herra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli liiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti taas päätään.
— Sinä rakastat siis tuota tyttöä?
— Oi!… Rakastan!
Herra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei pohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras! Jos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen aateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin ehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on saanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.
Näissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä pitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja jatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven villisorsia.
Hän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde… viimeiseksi: lähden.