Herra Wolodyjowski rypisti kulmakarvojaan ja pinnisti ajatuksiaan.
Yht'äkkiä hän löi kämmenellään reiteensä.
— Nyt tiedän! — huudahti hän. — Hän rakastaa vielä sitä toista…
Toisin ei voi olla!
Mutta tämä havainto ei karkoittanut pilviä hänen kasvoiltaan.
— Sitä pahempi minulle, — ajatteli hän hetken kuluttua, — sillä jos neiti Billewicz vielä kaiken tämän jälkeen rakastaa häntä, niin hän ei enää lakkaa rakastamasta häntä… Kmicic on tehnyt niin paljon pahaa kuin on voinut. Nyt hän lähtee sotaan, niittää kunniaa ja pelastaa maineensa… Eikä häntä voi tästä estää, vaan pikemminkin auttaa, koska isänmaan etu on kysymyksessä… Ja hän on oiva sotilas… Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut voittaa tytön rakkauden?… Niin, kukapa sen arvaa?… Toisilla on sellainen onni, että sen kuin katsovat vain tyttöön, niin tämä on valmis vaikka tuleen… Jospa saisi tietää miten he menettelevät tai jos oppisi jonkin taikatempun, niin ehkä toiste paremmin vetelisi!… Ansiot eivät merkitse mitään, kun on kysymys naisista. Herra Zagloba oli oikeassa sanoessaan, että nainen ja repolainen ovat kaksi kavalinta otusta maan päällä… Surkeata, että pitikin käydä näin huonosti! Niin hiton sievä tyttö ja niin kunnollinen, sanotaan. Mutta ylpeä kuin itse paholainen!… Ties tokkohan tuo Kmiciciä kuitenkaan huolinee, vaikka rakastaakin, sillä onhan Kmicic julmasti loukannut ja häväissyt häntä… Olisihan hän voinut rauhallisesti tulla tyttöä noutamaan, mutta rupesi mieluummin ryöstäjäksi… Tyttö lienee valmis luopumaan naimisiinmenon haaveista… Minun on vaikea ollakseni, mutta tyttö-paran kai vieläkin vaikeampi…
Ja herra Wolodyjowski tuli liikutetuksi ajatellessaan Oleńkan kohtaloa.
Hän alkoi huojuttaa päätään, huoahdella, kunnes vihdoin virkkoi:
— Jumala häntä auttakoon! En ole hänelle vihoissani. Eivät ne olleet ensimmäiset rukkaseni, mutta tytölle se oli ensimmäinen suru. Tyttöparka on ihan suunniltaan epätoivosta, kun olen sitä Kmiciciä niin pahanpäiväisesti kolhinut ja päälle päätteeksi vielä ärsyttänyt… Sitä ei olisi pitänyt tehdä… Mutta täytyy hyvittää. Ansaitsisinpa selkääni moisesta menettelystä. Kirjoitan tytölle anteeksipyyntökirjeen ja lupaan auttaa häntä minkä voin.
Syruc, joka taas ajoi everstin viereen, keskeytti hänen päivittelynsä sanoen:
— Anteeksi, herra eversti, mutta tuolla mäellä ajaa herra Charlamp muutamien muitten kanssa.
— Missä?
— Tuolla noin!