— Siellä näkyy olevan kaksi ratsumiestä… mutta herra Charlampin pitäisi olla vojevodan luona Vilnossa. Kuinka sinä tuntisit hänet näin kaukaa?
— Keltaisesta hevosesta tunnen. Senhän tuntee joka mies koko armeijassa.
— Niin todellakin… keltainen näkyy olevan. Mutta se voi olla joku toinen.
— Ei ole, sillä minä tunnen sen myöskin käynnistä… Se on herra
Charlamp aivan varmaan.
Molemmat kannustivat hevosiaan, vastaantulevat tekivät samoin, ja pian herra Wolodyjowski tunsi, että se todellakin oli herra Charlamp.
Tämä oli Wolodyjowskin vanhoja tuttuja, kokenut, oivallinen sotilas ja luutnantti Liettuan armeijan ratsuosastossa. Ennen hän ja herra Wolodyjowski olivat tuon tuostakin otelleet keskenään, mutta sitten heistä oli tullut hyvät ystävät yhteisillä sotaretkillä saman lipun alla. Herra Wolodyjowski karahdutti hänen luokseen ja huusi levittäen käsivartensa:
— Hei! Terve, sinä komeanenäinen mies! Mitä kuuluu? Mistä tulet?
Luutnantti, jolla totisesti oli jättimäinen nenä, heittäytyi everstin käsivarsille, ja he syleilivät toisiaan iloisesti. Lauhduttuaan herra Charlamp sanoi:
— Sinun luoksesi tulen, tuoden käskykirjeen ja rahaa.
— Käskykirjeen ja rahaa?… Keneltä?