— Miksi pidätte ruotsalaisia niin paljon meitä parempina?
— Minä en pidä heitä yleensä parempina. Ollapa täällä vain viisitoistatuhatta sellaista miestä kuin Zbarazissa, niin en pelkäisi, mutta näillä… Jumala auttakoon meitä näitten kanssa…
Vojevoda laski kätensä polvilleen ja katsoi läpitunkevasti Skrzetuskia silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tämän salaisia ajatuksia.
— Miksi olemme sitten tänne tulleet? Eikö ole näin ollen parempi antautua?
Herra Skrzetuski lämpeni ja sanoi:
— Tuomittakoon minut paaluun, jos päähäni on ikänä tuollainen ajatus pälkähtänyt. Kysymykseen, luulenko voittavamme, vastaan soturina: en! Mutta miksi olemme tänne tulleet, se on toinen kysymys, johon vastaan kansalaisena: pidättämään vihollista, joskin vain vähäksi aikaa, jotta muut ennättäisivät varustautua ja asettua myöskin vastarintaan.
— Kiitettävä tarkoitus, — vastasi vojevoda kylmästi, — mutta teidän on helpompi kehoittaa sotilaita kuolemaan kuin meidän, joiden täytyy vastata aatelisten vuodatetusta verestä.
— Siksipä on aatelisille veri annettu, jotta sitä vuodattaisivat.
— Niinpä niin! Olemmehan kaikki valmiit kuolemaan, ja se on muuten mitä helpointa. Mutta velvollisuus sitoo meidät, jotka Sallimus on määrännyt päälliköiksi, olemaan tavoittelematta kunniaa ja katsomaan myös hyötyä. Sota on tosin jo alkanut, mutta onhan Kaarle Kustaa kuninkaamme sukulainen, ja sentähden meidän pitää yrittää päästä neuvotteluihin, sillä usein voittaa sanalla enemmän kuin miekalla.
— Se ei kuulu minulle, — vastasi herra Skrzetuski kuivasti.