Nähtävästi juolahti vojevodan mieleen samantapainen ajatus, koska hän nyökäytti päätään ja hyvästeltyään lähti.
Skrzetuski oli vain puoleksi oikeassa sanoessaan aatelisten ilmaantuvan hitaasti kutsuntaan. Totta kyllä, ennen lampaittenkeritsemisaikaa saapui vain muutamia leiriin Pilan ja Ujscien välillä, mutta lähempänä 27 päivää kesäkuuta, s.o. uudistetun kutsunnan määräpäivää, alkoi saapua yhä suurempia joukkoja.
Maantieltä nousevat tomupilvet ilmaisivat, että uusia joukkoja oli tulossa. Aateliset tulivat rymyllä ja rytinällä, ratsain ja vaunuissa ajaen, palvelijoineen ja tavarakuormineen, ja he olivat niin raskaasti asestettuja, että monen aseissa olisi ollut kolmellekin riittävästi. Vanhat sotakarhut näkivät jo näistä aseista, että tulijat olivat kokemattomia sotilaita.
Koko valtakunnan aatelistosta olivat suurpuolalaiset vähimmin sotaisia. Tataarit, turkkilaiset ja kasakat eivät olleet koskaan jalallaan polkeneet näitä seutuja, jotka melkein ristiritarien ajoista saakka olivat saaneet rauhassa unohtaa, miltä sota näyttää. Ne Suur-Puolan aatelisista, joissa oli ollut sotaista kutsumusta, olivat menneet palvelemaan kruunun joukkoihin ja kunnostautuneet siellä yhtä hyvin kuin monet muut; ne taas, jotka olivat mieluimmin istuneet kotona olivat muuttuneet kelpo isänniksi, joitten villoja ja viljaa Preussin markkinat olivat tulvillaan.
Nyt, kun ruotsalaisten hyökkäys tempasi heidät irti rauhallisista askareistaan, heistä näytti, ettei sotaan voisi ottaa mukaan liiaksi aseita, tavaroita ja palvelijoita, jotka isäntänsä henkeä ja omaisuutta suojelisivat.
Ne olivat merkillisiä sotilaita, nuo aateliset, joitten kanssa ratsumestareilla oli täysi tekeminen. Saattoipa rivissä nähdä sotaveikon, jolla oli kaksitoista jalkaa pitkä keihäs kädessä ja haarniska rinnalla, mutta olkihattu päässä »viileyden vuoksi». Toinen valitti keskellä marssia kuumuutta, kolmas haukotteli, joi taikka söi, neljäs huuteli asepalvelijaansa, ja kaikki pitivät luvallisena puhua rivissä niin lujasti, ettei kuulunut komentavan upseerin ääntä. Vaikeata oli pitää heitä kurissa, sillä ojennus tai huomautus saattoi loukata jalosukuisten arvoa. »Artikkeleja» luettiin kyllä julki, mutta kukaan ei viitsinyt niitä kuunnella.
Mutta lyijypainolta jalassa tuntuivat nuo lukemattomat kuormat, varahevoset, teuraskarja ja etenkin palvelijat, jotka valmistivat ruokia, vartioivat tavaroita ja kinastelivat milloin vain tilaisuutta siihen oli.
Ja tällaista joukkoa vastaan lähestyi Stettinistä päin ja Oderin seuduilta Arvid Wittenberg, vanha sotapäällikkö, kolmikymmenvuotisen sodan sankari, jolla oli seitsemäntoistatuhatta rautaisen kurin lujittamaa soturia.
Toisella puolella oli hillitön puolalainen, kirjavia markkinoita muistuttava leiri, jossa äänekkäästi keskusteltiin ja arvosteltiin sotapäälliköitten toimia ja jonka muodostivat kunnianarvoiset, käden käänteessä jalkaväeksi muuttuneet kyläläiset ja suoraan lampaitten keritsemisestä saapuneet tilanomistajat; toisella puolella peloittavat, sanattomat joukot, jotka päällikkönsä pienimmästä viittauksesta muodostivat linjoja, puoliympyröitä, kiiloja ja kolmikulmioita konemaisen tarkasti, rauhallisia, kylmäverisiä sotakarhuja, joille sota oli ammattina, jossa olivat saavuttaneet mestaritaidon. Kuka kokenut kansalainen olisi voinut epäillä, mikä yhteentörmäyksen tulos oli oleva ja kenen puolelle voitto oli jäävä?
Sillävälin saapui aatelisia yhä lukuisammin ja myöskin Suur-Puolan ynnä muitten maakuntien suurimpia ylimyksiä. Heti herra Grudzinskin jälkeen saapui Posenin mahtava vojevoda, herra Krzysztof Opalinski. Kolmesataa punakeltaisiin pukuihin puettua heitukkaa kulki musketteineen vojevodan vaunujen edessä. Joukko aatelisia ja hovimiehiä ympäröi tätä arvokasta henkilöä, ja jäljessä seurasi joukko ratsumiehiä samanlaisissa väreissä kuin heitukat. Itse vojevoda istui vaunuissa, ja hänen vieressään hänen hovinarrinsa Stach Ostrozka, jonka tehtävänä oli ilahduttaa synkkää herraansa matkalla.