Näin kuuluisan ylimyksen tulo herätti rohkeutta kaikkien mielissä. Kun näki tuon melkein kuninkaallisen vojevodan, hänen ylevät kasvonsa, korkean otsan ja älykkäät, ankarat silmät ja ryhdikkään vartalon, tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen voisi ahdistaa niin mahtavaa henkilöä.
Ihmisistä, jotka olivat tottuneet pitämään arvossa tärkeätä virkaa ja ylhäistä asemaa, näytti, että itse ruotsalaisetkaan eivät uskaltaisi nostaa vääräuskoista kättään sellaista magnaattia vastaan. Yleensä ne, joitten rinnoissa sykki pelokas sydän, tunsivat itsensä heti varmemmiksi hänen siipiensä suojassa Hänet otettiin innokkaasti vastaan. Eläköönhuudot kaikuivat kadulla, jota pitkin saattue kulki kohti pormestarin taloa, ja päät painuivat alas vojevodan ajaessa ohi kullatuissa vaunuissaan. Näihin kumarruksiin vastasi vojevodan kera myöskin Stach Ostrozka sellaisella arvokkuudella ja tärkeydellä kuin kysymys olisi ollut vain hänestä.
Tuskin oli pöly Posenin vojevodan tulosta laskeutunut, kun kuriirit toivat tiedon, että hänen velipuolensa, Podlahian vojevoda Piotr Opalinski, ja tämän lanko Jakob Rozdraźewski, Inowroclawin vojevoda, olivat tulossa. Jokaisella näistä oli mukanaan sataviisikymmentä asestettua miestä, paitsi hovimiehiä ja palvelijoita. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei joku ylimys olisi saapunut. Kaupunkiin kokoontui niin paljon väkeä, ettei asuntoja riittänyt edes aatelisille. Lähellä olevat niitytkin olivat täynnä telttoja. Näytti siltä, kuin valtakunnan kaikki eriväriset linnut olisivat kokoontuneet Pilaan. Puvuissa loisti erilaisia värejä, kuten punaista, vihreätä, sinistä, valkoista ja keltaista; käyttipä jalkaväkikin omia värejään.
Sotakaupustelijoita saapui tietysti myöskin, mutta kun heille ei ollut tilaa torilla, niin he rakensivat rivin kojuja kaupungin ulkopuolelle. Siellä myytiin kaikenlaista tavaraa, mitä sodassa saattoi tarvita, aseista aina muonaan saakka. Kenttäkeittiöt savusivat yötä päivää, ja niistä levisi paistin, kaalikeiton ja tuoreen leivän haju. Eri kojujen ympärillä vilisi aatelisia, jotka olivat asestetut ei ainoastaan miekoilla, vaan lusikoillakin, ja syödessään he juttelivat vihollisesta, jota ei vielä näkynyt, tai uusista ylimystulokkaista, joita ei säästetty pistopuheilta.
Aatelisjoukkojen lomassa liikkui Ostrozka, yllään kirjava narrinpukunsa ja kädessään pieni valtikka, jonka päässä oli kulkusia. Missä hän liikkuikin, heti kokoontui uteliaita hänen ympärilleen, ja hän kaateli öljyä tuleen, auttoi panettelemaan ylimyksiä ja esitti arvoituksia, joille aateliset nauroivat sitä hillittömämmin, mitä myrkyllisempiä sanat olivat.
Pian kokoontui sotaneuvosto, jonka puheenjohtajana toimi Posenin vojevoda. Se oli merkillinen neuvosto! Sen jäsenet olivat ylimyksiä, jotka eivät milloinkaan olleet sodassa olleet. Suurpuolalaiset magnaatit eivät seuranneet eivätkä voineet seurata liettualaisten ja ukrainalaisten pikkukuninkaitten esimerkkiä, jotka alati elivät tulessa kuten salamanterit.
Siellä oli jokainen vojevoda tai kansleri myöskin sotapäällikkö, jonka ruumiista haarniskan jäljet eivät milloinkaan kadonneet ja jonka nuoruus oli kulunut aroilla tai metsissä, leireissä tai nuotioiden ääressä, alituisissa sodissa tai metsästysretkillä. Täällä ylimykset istuivat viroissaan, ja joskin he tarvittaessa läksivät liikkeelle, kuten yleiseen kutsuntaan, niin he eivät milloinkaan itse johtaneet joukkoja sodissa. Syvä rauha oli sammuttanut sotaisan hengen näistä ritareista, joita ristiritarien rautaiset joukot eivät olleet voineet vastustaa. He olivat muuttuneet valtiomiehiksi, tiedemiehiksi ja kirjailijoiksi. Vasta ruotsalaisten ankara koulu opetti heille taas, minkä he olivat unohtaneet.
Sillävälin neuvotteluun kokoontuneet ylimykset vaihtoivat levottomia katseita; kukaan ei näet tahtonut ensimmäisenä puuttua puheeseen, sillä kaikki odottivat, mitä »Agamemnon», Posenin vojevoda, sanoisi.
Mutta »Agamemnon» ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä tehdä, ja aloitti puheensa syyttämällä kuninkaan kiittämättömyyttä ja hitautta ja sitä kevytmielisyyttä, jolla koko Suur-Puola ja heidät oli jätetty vaaralle alttiiksi. Mutta kuinka kauniisti hän puhui! Hänen arvokas asentonsa oli roomalaisen senaattorin veroinen: pää koholla taaksepäin, silmät säihkyivät salamoita, suu lennätti ukkosia, ja harmaa parta vapisi pyhästä innostuksesta, kun hän kuvasi isänmaan onnettomuuksia.
— Ketä kohtaa isänmaan suru, — kysyi hän, — jollei sen poikia… ja ensinnä meitä. Meidän maillemme, meidän yksityisille maatiloillemme, jotka esi-isämme ovat verellään ja urotöillään kalliisti lunastaneet, astuu vihollisen jalka ensimmäiseksi, vihollisen, joka lähestyy meitä kuin myrsky mereltä. Ja miksi meidän täytyy kärsiä? Miksi ryöstetään karjamme, tallataan viljamme ja poltetaan kylät, jotka työmme on rakentanut? Olemmeko tehneet vääryyttä Radziejowskille, jota on syyttä sorrettu ja jonka nyt ahdistettuna pakolaisena täytyy etsiä vieraan apua? Emme!… Olemmeko vaatineet, että tuon turhan arvonimen »Ruotsin kuningas», joka on jo maksanut niin paljon verta, tulee yhä vielä olla kuninkaamme Jan Kasimirin allekirjoituksissa? Emme!… Kaksi sotaa raivoaa kahdella rajalla — oliko syytä antaa aihetta kolmanteen?… Kuka on syypää, hänet Jumala ja isänmaa tuomitkoot… Me pesemme kätemme, sillä me olemme syyttömiä siihen vereen, joka tulee vuotamaan…