Ja vojevoda jyrisi edelleen, mutta kun hän siirtyi itse asiaan, niin hän ei voinut yhtäkään haluttua neuvoa antaa.
Lähetettiin noutamaan ratsumestareita, jotka johtivat jalkaväkeä, ja etenkin herra Wladyslaw Skoraszewskia, joka oli kuuluisa soturi ja osasi sota-asiat ulkoa kuin rukouksen. Hänen neuvojaan olivat sotapäälliköt useammin kuin kerran kuunnelleet; sitä välttämättömämpiä ne olivat nyt.
Herra Skoraszewski neuvoi jakamaan koko sotajoukon kolmeen osaan ja asettamaan osaston sekä Pilaan, Wieluniin että Ujscieen, kuitenkin niin lähelle toisiaan, että kun vihollinen hyökkää yhden osaston kimppuun, toiset voivat pian ehtiä avuksi. Sitäpaitsi hän kehoitti luomaan valleja pitkin virran rantaa, niin kauas kuin leiriä ulottui.
— Kun näemme, — jatkoi herra Skoraszewski, — — millä kohdalla vihollinen yrittää virran yli, niin riennämme sinne ja otamme sen vastaan niinkuin pitääkin. Mutta minä lähden herrojen luvalla Czaplinekiin ottaen pienen joukon mukaani. Se on kyllä menetetty asema, mutta sieltä on paras seurata vihollisen liikkeitä, joista annan sitten herroille ajoissa tiedon.
Kaikki suostuivat tähän sotasuunnitelmaan, ja leirissä ruvettiin vilkkaaseen toimintaan. Aatelisia oli kokoontunut viiteentoistatuhanteen. Jalkaväki loi valleja kuuden penikulman pituudelle.
Ujscien, pääaseman, valtasi Posenin vojevoda joukkoineen. Osa jäi Wieluniin, osa Pilaan, ja herra Wladyslaw Skoraszewski ajoi Czaplinekiin pitääkseen sieltä silmällä vihollista.
Tuli heinäkuu kuumine ja kuivine päivineen. Aurinko paahtoi aukeilla paikoilla niin kovasti, että aateliset pakenivat metsiin puitten suojaan, jonne jotkut käskivät pystyttämään telttansa. Kemuja pidettiin, hauskoja ja meluisia. Mutta vielä suurempaa melua piti palvelusväki juottaessaan muutamia tuhansia hevosia pari kertaa päivässä viiran rannalla.
Mieliala leirissä oli aluksi reipas, josta Posenin vojevoda ei ainakaan voinut laskea kunniaa omalle osalleen.
Jos Wittenberg olisi ryhtynyt hyökkäykseen heinäkuun alussa, olisi hän kohdannut ankaraa vastarintaa, joka innostuksen noustessa olisi voinut kasvaa sotaiseksi vimmaksi. Mutta Wittenberg, joka ei ollut tutkinut ainoastaan sota-asioita, vaan myöskin ihmisluonteita, viivytteli tahallaan. Monivuotinen kokemus oli osoittanut hänelle, että vastapestatut sotilaat ovat vaarallisimpia ensi-innostuksessaan ja että usein heiltä ei puutu urhoollisuutta, vaan kestävyyttä, mikä saavutetaan ajan kanssa. He ovat kuin rauta, joka kuumana elää, säkenöi, polttaa, mutta jäähtyessään muuttuu kuolleeksi aineeksi.
Kun muutamia viikkoja oli kulunut, alkoi leiriväki kyllästyä toimettomuuteen. Helle kasvoi aivan sietämättömäksi. Aateliset kieltäytyivät lähtemästä harjoituksiin selittäen, että »paarmat eivät anna hevosten seisoa paikallaan, ja sitäpaitsi nousee soista sietämättömän paljon sääskiä…»