Palvelusväki kinasteli yhä kiivaammin varjoisista paikoista, ja toisinaan isännätkin samasta syystä sieppasivat miekkansa. Yksi ja toinen lähti illalla juottamaan hevostaan eikä ikänä palannut. Huonosta esimerkistä ei ollut puutetta ylhäälläkään päin. Herra Skoraszewski oli vast’ikään lähettänyt Czaplinekista sanan, että ruotsalaiset ovat jo lähellä, kun sotaneuvosto suostui starosta Zygmunt Grudzinskin anomukseen päästä kotiin.
Kun aateli sai tästä tietää, syntyi leirissä sellainen melu, että Posenin vojevodan täytyi itse mennä rauhoittamaan ja selittämään, että starosta sai vain lomaa viikon päiviksi erittäin tärkeitten asiain tähden. Esimerkki vaikutti. Vielä samana päivänä kuului löytyneen satakunta aatelista, jotka eivät tahtoneet olla starostaa huonompia ja läksivät myös matkoihinsa — mutta ilman lupaa. Herra Stanislaw Skrzetuski repi tukkaansa, sillä hänenkin jalkamiehiään alkoi »tovereitten» tapaan »hävitä» leiristä. Pidettiin uusi sotaneuvoston kokous, johon aateliset vaativat saada ottaa osaa. Siitä tuli myrskyisä yö huutoineen ja tappeluineen. Kaikki epäilivät toisiaan paosta. Huuto: »Joko kaikki tai ei kukaan!» lensi suusta suuhun.
Syntyi huhuja, että vojevodatkin lähtevät matkoihinsa, ja siitä kasvoi sellainen hälinä, että vojevodain täytyi näyttäytyä kiihtyneille laumoille pari kertaa päivässä. Muutamia tuhansia miehiä ratsasti vahtia pitäen aina aamun sarastukseen saakka, ja Posenin vojevoda ajoi pitkin leiriä avopäin kuin roomalainen senaattori lausuen tuon tuostakin ylevästi:
— Hyvät herrat! Yhdessä elämme ja kuolemme! Missä hänet vastaanotettiin eläköönhuudoilla, missä pistopuheilla. Heti kun hän oli saanut joukot rauhoitetuksi, hän palasi sotaneuvostoon väsyneenä ja ääni käheänä, mutta huumautuneena omien sanojensa ylevyydestä ja vakuutettuna, että sinä yönä hän oli tehnyt isänmaalleen arvaamattomia palveluksia.
Mutta neuvostossa hänellä oli yhä vähemmän sanottavaa. Hän repi vain partaansa hokien epätoivoisesti:
— Neuvokaa, jos voitte… Minä pesen käteni kaikesta, mutta mokomain sotilaitten kanssa on mahdoton puolustautua.
— Armollinen herra vojevoda! — vastasi herra Stanislaw Skrzetuski. — Vihollinen itse on tekevä lopun tästä epäjärjestyksestä ja mielivallasta. Heti kun tykit ovat alkaneet jyskyä ja puolustukseen on ryhdyttävä, seisoo tämä sama aateli yhtenä miehenä valleilla eikä räyhää enää leirissä. Niin on ennenkin tapahtunut!
— Entä millä me puolustaudumme, kun meillä ei ole muita tykkejä kuin nuo vivatovkat [eräänlainen pientä kokoa oleva tykki. Suom. huom.], jotka eivät kelpaa muuhun kuin kemuissa paukuttelemaan.
— Zbarazin luona oli Chmielnickillä seitsemänkymmentä kenttätykkiä ja ruhtinas Jeremillä vain kymmenkunta granaattimörssäriä.
— Mutta hänellä oli kunnollista sotaväkeä; ei mitään lampaittenkeritsijöitä, vaan kuuluisia sotureita.