Seuraava päivä ei tuonut lohdutusta eikä rauhaa. Päinvastoin, epäjärjestys kasvoi yhä. Joku laski liikkeelle huhun, että eriuskolaiset, etenkin kalvinilaiset, ovat valmiita liittymään viholliseen milloin vain tilaisuus tarjoutuu. Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuhannet miekat välähtelivät ja leirissä syntyi aika myrsky.
— Me elätämme keskuudessamme pettureita ja käärmeitä, jotka ovat valmiita puremaan Puolaemon rintaa!…
— Tuokaa petturit tänne! Lyökää ne maahan! Petos on paha tarttumaan! — huudettiin.
Vojevodan ja ratsumestarien täytyi taas ryhtyä laumoja rauhoittamaan, mutta tällä kertaa se oli paljon vaikeampaa kuin edellisenä päivänä oli ollut. He epäilivät näet itsekin.
Omituinen, rikkonainen mieliala pääsi lopuksi valtaan leirissä. Toiset masentuivat ja vaipuivat synkkiin ajatuksiin. Äänettöminä ja horjuvin askelin he kulkivat edestakaisin valleilla, tuijotellen tuskallisesti ja murheellisina tasangoille, joilta vihollista odotettiin, tai kertoivat toisilleen kuiskaamalla yhä huonompia uutisia.
Toiset valmistautuivat hurjalla huolettomuudella kuolemaan ja pitivät iloisia juominkeja ja juhlia nauttiakseen vielä viimeisinä päivinä.
Useat muut ajattelivat vain sielunsa pelastusta ja rukoilivat yökaudetkin.
Kukaan ei uneksinut voitoista, ikäänkuin ne eivät voisi tulla kysymykseenkään. Eikä vihollisella kuitenkaan ollut suurtakaan ylivoimaa: sillä oli enemmän tykkejä, harjaantuneempi sotajoukko ja päällikkö, joka tunsi sodankäynnin.
Kun toisella puolella puolalaisten leiri kuohui, juhli ja aaltoili kuin meri, lähestyi toisella puolella Oderin vihreiltä tasangoilta ruotsalaisten sotajoukko rauhallisesti ja varmasti.
Ensimmäisenä kulki kuninkaallinen brigadi, jota johti Pentti Horn, julma soturi, jonka pelkkä nimi herätti kammoa koko Saksanmaassa. Se oli vankkaa, kookasta väkeä, päässä rautaiset kypärät, hartioilla nahkaiset kauhtanat ja aseina pitkiä miekkoja ja muskettipyssyjä, se oli kylmäveristä ja sitkeätä väkeä, joka totteli päällikkönsä pienintäkin viittausta.