Saksalainen Karl Schedding johti seuraavaa, länsigöötalaista brigadia, joka oli kokoonpantu kahdesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä raskaasta ratsuväkiosastosta. Puolella jalkamiehistä oli musketit, muilla keihäät. Taistelun alkaessa muskettisoturit seisoivat eturintamassa, ja hyökkäyksen tapahtuessa vihollisen puolelta ratsumiehet vetäytyivät keihäsmiesten taakse, jotka laskivat keihään kannan maata vastaan ja suuntasivat kärjen päällehyökkäävään hevoseen. Trzciannan luona Sigismund III:n aikana oli yksi ainoa husaarilippukunta hajoittanut tämän saman länsigöötalaisen brigadin, jossa nyt palveli etupäässä saksalaisia.
Kahta smålantilaista brigadia johti Irwin, liikanimeltään Yksikätinen; hän oli jossakin taistelussa menettänyt oikean kätensä. Mutta sensijaan oli hänen vasemmassa kädessään sellainen voima, että hän yhdellä sivalluksella sieppasi hevoselta kaulan poikki. Hän oli ankara sotakarhu, joka rakasti sotaa ja verenvuodatusta. Kun muista sotureista oli alituisissa sodissa tullut ammattimiehiä, jotka rakastivat sotaa sodan vuoksi, pysyi hän samanlaisena intoilijana ja surmasi yhä ihmisiä hurskaita virsiä laulaen.
Vestmanlantilaista brigadia johti Drakenberg ja helsingöriläistä Kustaa Oxenstierna, joka oli nuori, lupaava sotilas ja sukua kuuluisalle kanslerille. Itägöötalaisen brigadin johto oli uskottu Fersenille, ja nerikeläistä ja vermlantilaista johti Wittenberg itse, joka samalla oli koko sotajoukon ylipäällikkö.
Seitsemänkymmentäkaksi tykkiä uursi syviä vakoja kosteihin niittyihin, ja sotilaita oli kaikkiaan seitsemäntoistatuhatta, julmia Saksanmaan hävittäjiä, mutta sotureina niin voimakkaita, että tuskin Ranskan kuninkaan kuuluisa kaarti heille vertoja veti. Sotajoukon jäljessä seurasi kuormasto.
Rykmentit marssivat taistelujärjestyksessä valmiina hyökkäykseen minä hetkenä hyvänsä. Kokonainen metsä keihäitä kohosi kypäräin ja hattujen yli, ja tässä metsässä liehui suuria sinisiä lippuja, joissa oli valkoinen risti keskellä.
Päivä päivältä lyheni taival, joka erotti molemmat sotajoukot toisistaan.
Vihdoin, 27 päivänä heinäkuuta, näkivät ruotsalaiset ensikerran puolalaisen rajapylvään Heinrichsdorfin kylän takana. Sen nähdessään koko sotajoukko kohotti kaikuvan eläköönhuudon, torvet alkoivat soida, rummut päristä, ja kaikki liput avattiin liehumaan. Wittenberg ratsasti edelle loistavan esikuntansa ympäröimänä, ja sitten kaikki joukot kulkivat hänen ohitseen kunniaa tehden: ratsumiehet paljastamalla miekkansa, tykkiväki sytyttämällä tykinsytyttimensä. Oli iltapäivä, sää ihana. Metsä tuoksui pihkalta.
Harmaa, auringonpaisteinen maantie, jota pitkin ruotsalaiset kulkivat, katosi näköpiirin taa. Kun he vihdoin ennättivät ulos metsästä, heidän katseitaan kohtasi hymyilevä maisema kultaisine viljavainioineen ja vihreine niittyineen, joilla paikka paikoin kasvoi tammistoja. Siellä täällä kohosi puistikosta sininen savu taivasta kohti; laitumilla oli karjaa. Alavissa veden peittämissä notkoissa asteli haikaroita.
Jonkinlainen tyyneys ja suloinen rauha peitti tämän seudun, joka ikäänkuin uhkui maitoa ja hunajaa. Se näytti leviävän yhä laajemmalle, aukaisevan sylinsä lähestyville sotajoukoille ja tervehtivän, ei vihollisia, vaan Jumalan lähettämiä vieraita.
Maisemaa katsellessaan sotilaat puhkesivat uuteen riemuhuutoon, etenkin synnynnäiset ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet alastomaan, karuun luontoon kotimaassaan. Köyhässä, saaliinhimoisessa väessä heräsi halu. saada anastaa kaikki rikkaudet ja aarteet, jotka levittäytyivät heidän silmäinsä edessä. Rivit innostuivat.