— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on, ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa, Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan! Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa, neitonen, suudella kätöstänne!
— Parempi, jos en sallisi.
— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!
Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.
Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi illalliselle.
He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo. Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.
Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja joi.
— Orszastako on nyt matka?
— Mistäpä minä sen oikein tietäisin… Päivän siellä, toisen täällä. Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken, mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.
— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!