— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!
— Samaa sanoi isoisä-vainaja… Onpa onni, että ette ole kaatunut.
— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun päästäni maksetaan luja hinta… Erinomaista hanhea!
— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.
— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?
— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille…
Herra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:
— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia, mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?
— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?
— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima.
Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta.
Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta
Jumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!