— Iloitsetteko te siitä?
— Iloitsen, sillä minua kohdannut vääryys tulee nyt kostetuksi. Sitäpaitsi näen päivänselvästi, että teidän miekkanne ja minun neuvoni laskevat uuden, mitä kauneimman kruunun Kaarle Kustaan päähän.
Wittenberg antoi katseensa kiitää kauas yli metsien, niittyjen ja vainioitten ja virkkoi hetken kuluttua:
— Te olette oikeassa, tämä on kaunista ja hedelmällistä maata… Voitte olla varma siitä, että sodan päätyttyä kuningas nimittää teidät tänne maaherraksi.
Lihava mies otti taas hatun päästään.
— Enkä minä tahtoisikaan ketään muuta herraa, — sanoi hän kohottaen katseensa taivaaseen.
Taivas oli kirkas, eikä yksikään salama iskenyt alas murskaamaan petturia, joka jätti jo kahdesta sodasta nääntyneen isänmaansa vihollisen käsiin.
Mies, joka keskusteli Wittenbergin kanssa, oli Hieronim Radziejowski, Puolan entinen varakansleri, joka nyt ruotsalaisia palvellen kavalasti vehkeili isänmaataan vastaan.
He seisoivat ääneti jonkin aikaa. Sillävälin oli kaksi viimeistä brigadia, nerikeläinen ja vermlantilainen, kulkenut rajan poikki, ja sitten seurasi tykkien vuoro. Torvet soivat yhä ja rummut pärisivät täyttäen metsän pahaaennustavin kaiuin. Vihdoin läksi esikuntakin liikkeelle. Radziejowski ratsasti Wittenbergin vieressä.
— Oxenstiernaa ei vain näy, — virkkoi Wittenberg. — Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut. Luulenpa, ettei ollut mikään onnellinen ajatus lähettää juuri hänet kirjettä viemään Ujscieen.