— Kyllä se oli, — vastasi Radziejowski. — Hän voi tarkastaa leiriä ja päälliköitä ja ottaa selvää mitä siellä yleensä ajatellaan. Sitä ei olisi mikä kuormarenki hyvänsä pystynyt suorittamaan.
— Mutta jos hänet tunnetaan?
— Ei tunneta. Ja vaikkapa tunnettaisiinkin, niin he eivät hänelle kuitenkaan pahaa tee; antavatpa oppaan kotimatkalle… Minä tunnen puolalaiset niin hyvin ja uskallan sanoa, että he tekevät mitä hyvänsä, jos on kysymyksessä saada ulkomaalainen vakuutetuksi puolalaisen kohteliaisuudesta. Kaikki meidän pyrkimyksemme tavoittelevat ulkomaalaisten ylistystä… Oxenstiernasta voitte olla aivan huoletta, sillä hänen päästään ei tule putoamaan ainoatakaan hiusta. Hän ei olisi vielä voinutkaan ennättää takaisin.
— Entä mitä luulette, tulevatko meidän kirjelmämme vaikuttamaan?
Radziejowski rupesi nauramaan.
— Jos suvaitsette, herra ylipäällikkö, minun ennustaa, niin sanon mitä tulee tapahtumaan. Posenin vojevoda on hovimies ja oppinut ja tulee vastaamaan erittäin kohteliaasti ja kauniisti. Mutta koska hän tahtoo käydä roomalaisesta, niin tulee hänen vastauksensakin olemaan roomalainen. Hän sanoo tahtovansa ennemmin vuodattaa viimeisen veripisaransa kuin antautua, sanoo, että kuolema on häpeätä kauniimpi ja että rakkaus isänmaahan kutsuu häntä kaatumaan sen puolesta rajalla.
Radziejowski rupesi nauramaan yhä äänekkäämmin, ja Wittenbergin synkät kasvot kirkastuivat jonkin verran.
— Ettekö luule, että hän tekee niinkuin kirjoittaa? — kysyi tämä.
— Hänkö? — vastasi Radziejowski. — Hänen isänmaanrakkautensa on vain paperilla, ja se on laihempi kuin hänen hovinarrinsa, joka auttaa häntä sepittämään puheita. Olen varma siitä, että noitten roomalaisten sanain jälkeen tulee olemaan onnentoivotuksia, kohteliaisuuksia, vakuutuksia valmiudesta palveluksiin ja lopuksi rukous, että säästäisimme hänen ja hänen sukulaistensa hengen ja omaisuuden, josta me saisimme palkaksi hänen ja hänen sukulaistensa kiitollisuuden.
— Entä lopputulos kirjeistämme?