Podlahian vojevoda liittyi heihin leirin toisessa päässä Saattoi selvästi nähdä, kuinka he kulkivat Notecan yli, sitten näkyivät he vilahdukselta vielä tienkäänteessä, kunnes vihdoin katosivat.
Puolisen tunnin kuluttua Posenin vojevoda käski miehien hajaantua telttoihinsa, koska vihollinen oli vielä päivän marssin päässä. Vahteja asetettiin eri puolille ja kiellettiin viemästä hevosia laitumelle. Ensimmäisen merkkipuhalluksen kuultuaan jokaisen tuli nousta hevosensa selkään ja asettua paikoilleen riviin.
Poissa oli odotus ja epävarmuus, poissa kinastelu ja eripuraisuus. Vihollisen läheisyys nostatti mielialaa, kuten herra Skrzetuski oli sanonut. Yksi ainoa voitto olisi voinut lietsoa sen ylimmilleen ja johtaa sitten uusiin voittoihin.
— Osastomme palaa!… Hyvin on käynyt! Ruotsalaiset eivät ole syöneet heitä! — alettiin yht'äkkiä ilmoittaa miehestä mieheen.
Osasto palasi todellakin valkoisten pölypilvien ympäröimänä ja tuli vihdoin virran yli.
— Mutta heitähän on nyt enemmän! — huudahti herra Schlichting, joka katsoi lähestyviä varjostaen kädellä silmiänsä.
— Vankeja tuovat mukanaan, totta totisesti! — huusi joku aatelisista, joka ei ollut uskoa silmiään.
— Vankeja tuovat!… Vankeja tuovat!…
Tiedusteluosasto oli nyt niin lähellä, että kasvoista voi tuntea miehet. Etumaisena ajoi herra Skoraszewski, nyökäytellen päätään tapansa mukaan ja keskustellen iloisesti Skrzetuskin kanssa. Heidän takanaan ajoi joukko ratsumiehiä, jotka piirinä ympäröivät muutamia kymmeniä tuuheahattuisia vangiksi otettuja jalkamiehiä. Ne olivat todellakin ruotsalaisia vankeja.
Näky innostutti aatelisia, jotka eivät enää voineet pidättää itseään, vaan karahduttivat vastaan huutaen: