— Eläköön Skoraszewski! Eläköön Skrzetuski!
Sankat joukot ympäröivät heti tiedusteluosaston. Kutka tarkastelivat vankeja, kutka utelivat miten kaikki oli tapahtunut, uhkailivatpa jotkut ruotsalaisia.
— No!… Miltäs tuntuu, senkin lurjukset! Tekeekö teidän mielenne tapella puolalaisten kanssa?
— Antakaa selkään niille! Lyökää sapelilla palasiksi!…
— Hyvät herrat, älkää huutako kuin poikanulikat, sillä vangit voisivat luulla, että olette ensikertaa mukana sodassa! — huusi herra Skoraszewski. — Ainahan sodassa vankeja otetaan.
Retkeen osaaottaneet vapaaehtoiset katselivat ylpeästi ympärilleen, ja aateliset tekivät heille kysymyksiä minkä ennättivät.
— Mitenkä se oikein tapahtui? Antautuivatko ne helposti? Taistelevatko ne hyvin?
— Kelpo sotureita ovat, — vastasi herra Rosinski, — tuimasti puolustautuivat, mutta eivät ne sentään raudasta ole.
— Eivätkö voineet pitää puoliaan teitä vastaan?
— Eivät kestäneet meidän hyökkäystämme.