— Kuulkaa, mitä hän sanoi: hyökkäystämme eivät kestäneet!… Hyökkäys — siinä se meidän valttimme onkin!
Jos noita aatelisia olisi heti käsketty hyökkäämään vihollisen kimppuun, niin siihen heiltä ei olisi rohkeutta puuttunut, mutta vihollista ei näkynyt vielä Sensijaan kajahti torventoitotus myöhään illalla etuvartijain puolelta. Uusi lähetti saapui tuoden kirjettä Wittenbergiltä, joka kehoitti aatelisia antautumaan. Kun sotaväki sai siitä tiedon, oli se tappaa lähetin siihen paikkaan, mutta vojevoda otti kuitenkin kirjeen käsiteltäväksi, vaikkakin sen sisällys oli hyvin hämäräperäinen.
Ruotsalainen kenraali kirjoitti, että Kaarle Kustaa oli lähettänyt sotajoukkoja sukulaisensa Jan Kasimirin avuksi kasakoita vastaan, ja sentähden oli Suur-Puola velvollinen antautumaan ilman vastarintaa Kun herra Grudzinski oli lukenut kirjeen, löi hän kiukusta nyrkillä pöytään, mutta Posenin vojevoda rauhoitti häntä kysyen:
— Luuletteko voittavamme?… Montako päivää kestämme?… Vastaatteko kaikesta aatelisverestä, joka huomenna mahdollisesti vuotaa?…
Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin olla vastaamatta kirjeeseen ja odottaa. Mutta odotus loppui hyvin lyhyeen. Lauantaina 24 päivänä heinäkuuta etuvartiostolta tuli sana, että koko ruotsalainen armeija on näkyvissä vastapäätä Pilaa. Leirissä syntyi surina kuin mehiläispesässä vähän ennen parveilua.
Ratsumiehet nousivat hevosilleen. Vojevodat ajoivat rivejä pitkin jaellen ristiriitaisia käskyjä, kunnes herra Skoraszewski otti yli johdon käsiinsä ja ajoi muutaman sadan vapaaehtoisen kanssa leiristä koetellakseen väkeään jossakin kahakassa ja totuttaakseen sitä näkemään vihollista.
Ratsumiehet seurasivat johtajaansa mielellään, sillä ollen tottuneita käyttämään miekkaa he eivät pelänneet kahakoita eivätkä kaksintaisteluita. He ratsastivat joen yli ja pysähtyivät vihollisen eteen, joka lähestyi lähestymistään häämöttäen mustana juovana taivaanrannalla.
Joka hetki odotettiin, että vihollisen puolelta lähtisi ratsujoukko heitä vastaan, mutta sitä ei kuitenkaan näkynyt. Sensijaan pysähtyi kummulle muutaman sadan askelen päähän joukko hevosia ja miehiä, jotka alkoivat puuhata jotakin. Heti kun herra Skoraszewski huomasi sen, hän komensi:
— Vasemmalle — mars!
Tuskin oli komentohuuto kajahtanut, kun kummulla näkyi pitkiä, valkoisia savunsuikaleita, kuului kuin siipien suhinaa, sitten jyrinää ja haavoittuneitten huutoja.