— Seis! — huusi herra Stanislaw.
Taas kuului siipien suhinaa, ja taas seurasi tuskallisia huutoja. Aateliset eivät kuunnelleet enää päällikkönsä komentoa, vaan peräytyivät yhä nopeammin huutaen ja pyytäen taivasta auttamaan. Tuossa tuokiossa oli joukko hajaantunut ja ajoi täyttä laukkaa takaisin leiriin. Herra Skoraszewski kirosi — mutta mikään ei auttanut.
Hajoitettuaan helposti kahakoitsijajoukon Wittenberg jatkoi matkaa ja pysähtyi vasta vastapäätä Ujsciea vihollisen vallien eteen, joita kaliszilaiset puolustivat. Puolalaisten tykit alkoivat paukkua, mutta ruotsalaiset eivät vastanneet tuleen. Savu levisi pitkinä suikaleina läpi kirkkaan ilman, mutta savun välistä nähtiin ruotsalaisten rykmenttien valmistautuvan peloittavan rauhallisesti taisteluun.
Korkeammille paikoille vietiin tykkejä, valleja luotiin, sanalla sanoen, vihollinen varustautui vähääkään välittämättä puolalaisten kuulista, jotka eivät sattuneet heihin.
Vielä kerran ajoi Stanislaw Skrzetuski kahden kaliszilaisen lippukunnan kanssa kentälle aikoen yllättää vihollisen rohkealla hyökkäyksellä. Mutta lippukunnat seurasivat häntä haluttomasti ja joutuivat pian epäjärjestykseen, sillä rohkeitten rientäessä eteenpäin arat tahallaan vitkastelivat. Kaksi Wittenbergin lähettämää ratsuväenrykmenttiä karkoitti ne kentältä ja ajoi niitä takaa melkein leirille saakka.
Sillävälin oli hämärä jo tullut ja lopetti verettömän taistelun.
Mutta tykit jyrisivät aina yön tuloon saakka. Sitten ne vasta vaikenivat. Silloin syntyi puolalaisten leirissä sellainen melu, että se kuului aina Notecan rannoille saakka. Syynä oli se, että muutama sata miestä yritti paeta pimeän tultua leiristä, mutta toiset, jotka huomasivat mitä oli tekeillä, estivät sen. Tartuttiin miekkoihin, ja sanat: »Kaikki tai ei kukaan!» lensivät taas suusta suuhun. Vähitellen rupesi näyttämään yhä todenmukaisemmalta, että kaikki lähtevät matkoihinsa. Johtajiin oltiin tyytymättömiä, ja heitä syytettiin siitä, että he olivat lähettäneet nälkäisiä miehiä ruotsalaisten tykkejä vastaan.
Haukuttiinpa Wittenbergiäkin, joka vastoin sotilaallisia tapoja oli ampunut tykeillä pientä kahakkajoukkoa. »Jokainen tehköön niinkuin parhaaksi näkee», — sanottiin, — »mutta kurja on se kansa, joka ei uskalla asettua rinta rintaa vasten vihollisen kanssa». Toiset paljastivat epätoivonsa: »He savuttavat meidät täältä pois, kuten ketun luolastaan.» »Leiri on huonosti varustettu, vallit heikot, paikka sopimaton puolustukseen.» Ja tuon tuostakin huudettiin: »Hyvät herrat, pelastakaa henkenne!» Mutta toiset huusivat: »Pettureita! Pettureita!»
Se oli kauhea yö. Sekasorto ja hälinä kasvoi hetki hetkeltä. Käskyjä ei toteltu. Vojevodat joutuivat ymmälle eivätkä edes yrittäneet palauttaa järjestystä. Heidän kykenemättömyytensä samoin kuin nostoväenkin kävi ilmi aivan selvästi. Wittenberg olisi voinut sinä yönä vallata koko leirin peräti helposti.
Aamu valkeni.