— Tänne se, joka mies on! — huusi Skrzetuski.
— Ruotsalaisia vastaan! Kuolemaan! — huusi Klodzinski.
He ryntäsivät eteenpäin läpi leirin huutaen: »Tänne, miehet! Se on petosta!» Heihin liittyi muutamia satoja aatelisia, jotka paljastivat miekkansa, mutta suurin osa jäi kuitenkin paikoilleen.
Neuvottelutalon ovet avautuivat taas ja ovesta astuivat ulos Posenin vojevoda Krzysztof Opalinski, kenraali Wirtz edellisen oikealla ja Radziejowski vasemmalla puolella. Heidän takanaan näkyi joukko puolalaisia ylimyksiä.
Krzystof Opalinski piti kädessä pergamenttikääröä, josta riippui sinetti. Hän piti päätään pystyssä, mutta kasvot olivat kalpeat, katse hämärä, ja hän koetti näyttää tyytyväiseltä. Hän silmäili ympärilleen joukkoja ja aloitti keskellä kuolonhiljaisuutta kuuluvalla, vaikka hiukan käheällä äänellä:
— Hyvät herrat! Me olemme tänään antautuneet Ruotsin kuninkaallisen majesteetin suojeluksen alaisiksi. Vivat Carolus Gustavus rex! Eläköön kuningas Kaarle Kustaa!
Kukaan ei yhtynyt eläköönhuutoon. Samassa kajahti ääni joukosta:
— Veto!
Vojevoda katsoi suuntaan, josta ääni kuului, ja sanoi:
— Me emme ole nyt valtiopäivillä, eikä kenelläkään ole siis täällä veto-oikeutta. Mutta ketä haluttaa, se asettukoon ruotsalaisten tykkien eteen, jotka yhdessä tunnissa voisivat pommittaa meidän leirimme raunioiksi.