— Vivat Wittenberg! Vivat! Vivat! Vivat!,
— Ja senjälkeen, — hyvät herrat, me palaamme kukin kotiimme ja aloitamme Jumalan avulla elonkorjuun siinä uskossa, että olemme tänään pelastaneet isänmaamme häviöstä.
— Tulevat sukupolvet tulevat tunnustamaan, että me olimme oikeassa, — sanoi Radziejowski.
— Amen! — lopetti Posenin vojevoda. Silloin hän huomasi, että suurin osa hänen ympärillään seisovista katseli johonkin hänen päänsä päällä.
Hän kääntyi ympäri ja näki hovinarrinsa, joka varpaillaan seisoen ja pitäen toisella kädellään kiinni ovenpielestä kirjoitti hiilellä neuvottelutalon oven yläpuolelle seuraavat sanat:
»Mene — Tekel — Ufarsin.» [Babylonian viimeisen kuninkaan Belsasarin toimeenpanemissa juomingeissa ilmaantui seinälle outo kirjoitus, jota kukaan ei osannut lukea, paitsi profeetta Daniel, joka luki sen: mene, tekel, ufarsin — ja sanoi sen tietävän kuninkaan kuolemaa ja valtakunnan häviötä. Suom. huom.]
Taivas peittyi pilviin, ja myrsky teki tuloaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Podlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä kylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs mies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa. Hänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-, toinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin mustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies näytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut hänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin silmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja hyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä, kasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta näkyi otsaluu.
Pojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat niistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle, jossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.