— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä kahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.
Sitten hän kääntyi poikien puoleen:
— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä korvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin takiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa minun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian on vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja nakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!
Mutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka, alkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:
— Vaari, rupea Bohuniksi ja ryöstä Longinek.
— Herkeä jo siitä, sanon sinulle, senkin vintiö!
— Rupea Bohuniksi, vaari!
— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi tänne!
Jaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli kiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:
— Vaari, rupea Bohuniksi!