— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse… Olkoon sitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista, tämän kerran vain.
Ukko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja päästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.
Mutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka tällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal Wolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.
Kädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa vauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta piestä kinttuihin.
Longinek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi,
Jaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle,
Bohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun alle
voihkien:
— Oh, noita poikaviikareita!… Ihan tähän läkähtyy!…
Mutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua seisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja hoki yhä innokkaammin:
— Vaari, rupea Bohuniksi!
Lyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen, että se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput toistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme penkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:
— Vaari, sano, kuka oli urhoollisin?