— Sinä, sinä! — vastasi ukko.
— Tuleeko minusta ritari?
— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon, että sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon vastoinkäymisiä kokea kuin hän…
— Kerro, paljonko isä on tappanut!
— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon niinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme yhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni olen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole totinen tosi, niin…
Herra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut kirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten kuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista urotöistään.
Talosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen, joka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla ruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias, piteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja katsoi niinipuuhun päin.
Se oli rouva Helena Skrzetuska, syntyään ruhtinatar Bulyhow-Kurcewicz.
Huomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän astui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:
— Pojat, tulkaa tänne! Varmaankin olette vaarille vastukseksi!