— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän itsekseen.
Ja hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää lammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen toisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi iltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili äänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.
Suuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita vesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä. Joskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka kirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja aurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun vilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan. Vanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia, milloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin sima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse sameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin olisivat laulaneet päivällisuneen.
— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi herra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä kuin leikki… Niin, niin…
Hän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo lapset ovat niin kovasti kiusanneet minua…» ja nukahti makeasti.
Hän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja kahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti niinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan Skrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin parantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut, vaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan Skrzetuskin kaltainen.
— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin, ratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.
— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen silmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut: Skrzetuskeja.
— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi Stanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee aina kunnioituksella.
— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan kuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä nytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura [tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin murheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.