— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan sanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?… Suostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?…
— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat… Minä, molemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut teimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan. Herra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin leiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme että rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä lusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että olisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset soturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat Skoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta, ja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo toivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista vastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!
— Te tulette siis suoraan Ujsciesta?
— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat levätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai jo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.
Kaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti synkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei vielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin toiseen…
— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. — Ennen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli meidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia, eikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole armollinen isänmaallemme!…
— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä maailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa…
— Mitä aiot tehdä, Jan? — kysyi Stanislaw.
— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää ruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan. Muuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari Bialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen valtaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän vaimoni ja lapset sinne.
— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka Suur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli leimahtaa näillä mailla.