Hevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui kahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle päin.
— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä katseli rakuunarykmentin lähtöä.
Kun Charlamp oli lähettänyt rakuunansa pois, hän ajoi taas ritarien luo.
— Olkaa hyvä!… Asekartano on tuolla linnan takana.
Puolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa ääressä jutellen uudesta sodasta.
— No, mitä teille tänne kuuluu? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat ja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa ainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo mielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja hyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen. Kerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin huoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia Harasimowiczin kanssa.
— Kuka se Harasimowicz on? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten, mutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän on ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun mielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota ruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä lentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja vaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan kahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin silloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.
— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä käsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee vielä vuotamaan… Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista sotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne, jotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.