Puhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin neljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet, viikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi syvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas vääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi hätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:
— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!… Ahaa, herra eversti, armollisin palvelijanne!
— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?
— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan palvelustani ja kysymään, keitä he ovat.
— Tokkohan he teille tulivat, herra Harasimowicz?
— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut… Mutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin lausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!
— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on arvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.
— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp, en väitä sitä vastaan… Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut kuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan, herra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes alistaarosta.
— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen tulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja merkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne mahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen serkkunsa Stanislaw.
— Hyvä Jumala, mitä kuulen! — huudahti Harasimowicz.