— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat kumppaninne! — huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On kuin veljen olisin tavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en osaa teeskennellä. Tosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti, mutta sitten nostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda. Kaikkien kuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin ristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi enemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus, ja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.
— Rauhoittukaa!
— Menisin vaikka tuleen teidän tähtenne! Ken ei usko, astukoon esiin!
Kmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt vastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia. Zagloba vain virkkoi:
— Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta sanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.
— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi. Silmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo loukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina sotureina… Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän ystävyytenne.
— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen kyllyydestä suu puhuu.
— Syleilkäämme! — huudahti herra Zagloba.
— Sanottu ja tehty!
He syleilivät toisiaan.