Ruhtinas katsoi tutkivasti Kmiciciä kasvoihin.
— Entä sinä… etkö luovu minusta?… Nuori ritari tulistui.
— Teidän ylhäisyytenne!…
— Mitä aiot sanoa?
— Olen tunnustanut teidän ylhäisyydellenne kaikki syntini, ja niin paljon niitä oli, että ainoastaan teidän ylhäisyytenne isällinen sydän saattoi antaa ne minulle anteeksi… Mutta kaikkien näitten syntien joukossa ei ole yhtä: kiittämättömyyttä.
— Eikä valapattoa?… Sinä olet tunnustanut syntisi minulle kuin isällesi, enkä minä ainoastaan suonut sinulle anteeksi, vaan aloin rakastaa sinua kuin omaa poikaani… jota Jumala ei ole minulle suonut. Pysy ystävänäni!
Ruhtinas ojensi kätensä, johon nuori ritari epäröimättä kävi kiinni ja suuteli.
Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin ruhtinas virkkoi katsoen syvälle Kmicicin silmiin:
— Neiti Billewicz on täällä!
Kmicic kalpeni ja alkoi sopertaa jotakin.