— Ei mikään… ei mikään…
Radziwill nousi, astui nopeasti rukoustuolin luo ja otti ristiinnaulitun kuvan.
— Vanno tämän ristin kautta, että pysyt minulle uskollisena kuolemaan saakka! — sanoi ruhtinas raskaasti hengittäen.
Valmiudestaan huolimatta Kmicic katseli häneen hämmästyneenä.
— Vanno! — toisti hetmani. — Vanno Kristuksen kärsimysten kautta!
— Vannon Kristuksen kärsimysten kautta!… — vastasi Kmicic laskien sormensa ristiinnaulitun kuvalle.
— Amen! — lausui ruhtinas juhlallisesti. Korkean huoneen kaiku toisti jossakin holvin korkeudessa sanan »Amen!» ja sitten seurasi hiljaisuus. Kuului vain Radziwillin mahtavan rinnan raskas hengitys. Kmicic ei kääntänyt hetmanista hämmästynyttä katsettaan.
— Nyt sinä olet minun… — virkkoi ruhtinas vihdoin.
— Olen aina kuulunut teidän ylhäisyydellenne, — riensi nuori ritari vastaamaan, — mutta ehkä saan nyt kuulla, mitä on oikein tekeillä? Miksi teidän ylhäisyytenne epäili minua? Uhkaako vaara teidän ylhäisyyttänne, vai onko petos paljastettu?
— Koettelemuksen hetket lähestyvät… — vastasi ruhtinas synkästi, — ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra Judyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään perikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa, petoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon: koettelemuksen hetket lähestyvät…