Ja kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz lankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:
— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä mahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:
— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta? Sopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko te opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä valtiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan teoistani Jumalan edessä!
Hän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin sotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:
— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät ja tiesin, mitä oli tapahtuva… Mutta muistakaa, että miekka riippuu päittenne päällä!…
Samassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin epätoivoinen huudahdus:
— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään tuota käärmettä!… Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!
— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa! — huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle… häpeä ja Jumalan viha!
Herra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen lyömänä, puhkesi puheeseen:
— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet?
Montako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta!
Sammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan!
Petturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!