Epätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan ja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi komentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc, viidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat kolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:
— Petturi, petturi!…
Veri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena maahan.
— Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin! — huusi hän peloittavalla äänellä.
Samassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin ilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit käsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.
— Seis! — komensi ruhtinas.
Sitten hän kääntyi everstien puoleen:
— Ne, jotka ovat minun puolellani, menkööt salin oikealle sivustalle!
— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! — sanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.
— Niin minäkin! — yhtyi eversti Mieleszko.