Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta toiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan tapaan.
— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, — virkkoi Kmicic.
— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus, sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!
— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.
— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.
— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen, meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat, on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.
— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä kuin miltä hän näyttää.
— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja pellolle meitä poloisia.
— Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!
Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää. Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän vastustajan kanssa hokien puoliääneen: