Andrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan tahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei voiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin silmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen rautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken koko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut uskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt Kmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että hänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.
Despootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä useinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on riippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että tuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran, onkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja purra isäntäänsä.
Kaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti asettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.
— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän koroittaen ääntään.
— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! — huusi Kmicic.
— Mitä? Nuhteletko sinä minua ansioillasi? — kysyi hetmani vihaisesti.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä en nuhtele… minä pyydän, rukoilen… Mutta niin ei tule tapahtumaan! Ne miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan… Ei voi!… Ei voi!… Minä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen teidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä hyväntahtoisuutta.
— Entä jos kiellän?
— Käskekää silloin ampua minutkin!… En tahtoisi elää! Surmatkoon minut salama!… Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!
— Muista, onneton, kenen kanssa puhut.