Ja kotvan kuluttua hän istui jo oljilla setä Zagloban vieressä.
Ukko syleili häntä sydämellisesti.
— No mitenkä jaksaa isäsi… tuota noin… kas, kun olen unohtanut hänen nimensä.
— Myöskin Roch.
— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin… siihen tapaan sanassa sanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko ukkomies?
— Varmasti ukkomies! Minä olen Kowalski, ja tässä on rouva Kowalska.
Toisesta en huoli!
Sen sanottuaan nuori upseeri nosti raskaan rakuunamiekkansa kahvan herra Zagloban silmäin eteen ja toisti:
— Toisesta en huoli!
— Aivan oikein! — sanoi Zagloba. — Minä pidän julmasti sinusta, Roch, Rochin poika. Mukavinta on sotilaan, kun hänellä ei olekaan muuta vaimoa, ja sanonpa, että ennemmin se leskettyy sinun jälkeesi kuin sinä sen jälkeen. Vahinko vain, että sinä et tule saamaan häneltä pikku Rocheja. Olet sukkela kavaljeeri, ja miten ikävätä, jos sellaisen suku sammuisi.
— Ohoo! — pääsi Kowalskilta tyytyväinen mörähdys. — Meitä on kuusi veljestä.