— Hyvin puhuttu, mutta sanassa sanotaan: jollei sinulla isää ole, niin tottele setääsi. Tällä on siinä tapauksessa isän oikeus, jonka vastustaminen on syntiä… Huomaa, että jokainen voi naimisiin mentyään tulla isäksi ja että sedässä virtaa samaa verta kuin isässäkin. En ole, totta kyllä, sinun isäsi veli, mutta minun isoäitini täytyi olla sinun isoäitisi täti. Muista, että minussa uinuu monen sukupolven oikeus, sillä niinkuin me kaikki tässä matoisessa maailmassa kuolevaisia olemme, niin siirtyy valta toiselta sukupolvelta toiselle, eikä hetmanin enemmän kuin kuninkaankaan valta voi minulta tässä tapauksessa isän oikeutta kieltää. Totuus on pyhä! Voiko suurhetmani, onko hänellä oikeutta käskeä aatelista tai edes yksinkertaista talonpoikaa nousemaan isää, setää tai isoäitiä vastaan! Vastaapas siihen, Roch! Onko hänellä oikeutta?
— Hä? — kysäisi Kowalski unisesti.
— Niin, isoäitiä vastaan! Onko? — toisti Zagloba. — Kukapa silloin viitsisi mennä naimisiin ja synnyttää lapsia odottaakseen sitten lapsenlapsia?… Vastaapas siihenkin, Roch!
— Minä olen Kowalski, mutta tämä on rouva Kowalska, — murahti upseeri yhä unisemmin.
— Olkoon niinkuin tahdot! — sanoi siihen Zagloba. — Ja parempihan se onkin, koska vähemmän silloin tulee maailmassa olemaan pässinpäitä. Eikö niin, Roch?
Zagloba kallisti korvansa hänen puoleensa, mutta ei kuullut vastausta.
— Roch! Roch! — huusi hän hiljaa. Mutta Roch nukkui kuin tukki.
— Nukutko?… — murahti Zagloba. — Odotapas… minä otan tuon rautaisen padan sinun päästäsi, niin sinun on mukavampi. Mutta kauhtanan kaulus ahdistaa… voisi vielä veri nousta päähäsi. Mikäpä sukulainen minä olisin, jollen sinusta näin huolta pitäisi?
Ja herra Zagloban kädet lähestyivät Kowalskin päätä ja kaulaa. Vankkureissa kaikki nukkuivat sikeätä unta. Sotilaat torkkuivat myös satuloissaan.
Yö yhä pimeni.