Kului muutamia minuutteja. Yht'äkkiä Kowalskin hevosta taluttava sotilas huomasi päällikkönsä kauhtanan ja vaalean kypärän vilahtavan pimeässä ohitsensa. Kowalski hyppäsi rattailta pysähdyttämättä niitä ja viittasi kädellään antamaan hevosen.
Samassa hän istui jo hevosen selässä.
— Herra päällikkö, missä pysähdymme syöttämään? — kysyi vartiomies.
Roch-herra ei vastannut sanaakaan, vaan ajoi eteenpäin, sivuutti edessä ajavat ja katosi pimeyteen.
Samassa kuulivat rakuunat nopeasti etenevän hevosen kavioitten kapsetta.
— Päällikkö ajoi edelle, — sanoi muuan heistä. — Varmaankin hän meni katsomaan, onko läheisyydessä majataloa. Olisihan jo aika syöttää hevosia!
Kului puoli tuntia, kokonainen, kaksi, mutta Kowalskia ei vain kuulunut takaisin. Hevoset, etenkin vankkureita vetävät, väsyivät kovasti ja alkoivat laahustaa hitaasti. Tähdet tuikkivat.
— Ajakaa joku päällikköä vastaan ja sanokaa, että hevoset ovat vallan uuvuksissa, — virkkoi muuan rakuuna.
Yksi ratsastajista ajoikin, mutta palasi hetken kuluttua yksinään.
— Päällikköä ei kuulunut eikä näkynyt, — sanoi. — Kaiketi hän on ajanut kauas.