— Kyllä, mutta Upitassa on minun lippukuntani, ja sitä peläten on ruhtinas varmaankin lähettänyt meidät toista tietä. Heti Kiejdanysta lähdettyämme käännyimme Darovaan ja Krakovaan päin, ja sieltä kai ajamme Beijsagolaa ja Szawlea kohti. Näin teemme mutkan, jonka tähden Upita ja Poniewieź jäänevät oikealle. Matkan varrella ei ole sotajoukkoja; ne ovat kaikki Kiejdanyssa.
— Mutta herra Zagloba, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — nukkuu sikeästi ja kuorsaa, vaikka lupasi keksiä pelastavan kepposen.
— Nukkukoon rauhassa!… Kaiketi hänet uuvutti keskustelu hölmön komendantin kanssa, jonka sukulaisia sanoi olevansa. Ukko aikoi vetää häntä nenästä, mutta eipä siitä tullutkaan mitään. Ken on hylännyt isänmaan Radziwillin tähden, se ei jätä häntä kaukaisen sukulaisen vuoksi.
— Ovatko he todellakin sukulaisia? — kysyi Oskierka.
— Vai sukulaisia? Yhtä paljon sukua kuin te ja minä, — vastasi Wolodyjowski. — Eikä herra Zagloban vaakuna ole ensinkään sellainen kuin hän selitti.
— Entä missä herra Kowalski on?
— Kaiketi miesten kanssa tai majatalossa.
— Tahdonpa kysyä häneltä, saisinko istuutua hevosen selkään, koska jalkani kovasti puutuvat, — virkkoi Mirski.
— Siihen hän ei suostu, — sanoi Stankiewicz. — Yö on pimeä, kannustit hevosta ja menit. Ota sitten kiinni, jos saat!
— Annan hänelle kunniasanani, etten yritä karata. Sitäpaitsi alkaa kohta valjeta.