— Sotamies! Missä komendantti on? — kysyi Wolodyjowski lähimmältä rakuunalta.
— Mistä minä sen tietäisin?
— No kuka sen sitten tietää? Kun sinua käsketään kutsumaan hänet tänne, niin kutsu!
— Mutta me emme itsekään tiedä, herra eversti, missä hän on, — vastasi rakuuna. — Vankkureilta nousi, ajoi edelle ja sillä tiellä on yhä vielä.
— Kun palaa, sano, että tahtoisimme puhua hänen kanssaan.
— Ymmärrän, herra eversti. Vangit vaikenivat.
Vankkureilta kuului kovia kuorsauksia. Hevoset pureksivat heiniä.
Sotilaat torkkuivat satuloissaan. Majatalo oli asumaton.
Sarasti. Idässä taivas alkoi valjeta, tähdet sammuivat toinen toisensa jälkeen, ja sitten alkoi vähitellen pimeästä näkyä puita, hevosia, miehiä.
Herra Wolodyjowski ojensi käsivarsiaan, vilkaisi nukkuvaa Zaglobaa kasvoihin ja huusi:
— Hitto vieköön! Hyvät herrat, katsokaa!