— Missä on hevoseni? huudahti Kowalski.
— Vanki karkasi juuri sillä.
— Minun hevosellani?
— Niin.
Kowalski tarttui päähänsä.
— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas!. Tuo tänne se roisto, joka hänelle hevoseni antoi!
— Herra komendantti, sotamies ei ole syypää, sillä yö oli pimeä ja karkurin yllä oli sitäpaitsi herra komendantin puku. Hän ajoi aivan minun sivuitseni, enkä minäkään häntä tuntenut. Jos herra komendantti ei olisi istuutunut vankkureille, ei tätä olisi tapahtunut… Mitä on nyt tehtävä?
— Ota kiinni ja anna selkään!
— Nyt on jo myöhäistä. Hän karkasi teidän hevosellanne, ja se oli paras kaikista. Sitäpaitsi hän läksi jo ensimmäisten kukkojen laulaessa. Emme saa häntä enää kiinni.
— Turhaa on ajaa tuulta takaa! — sanoi Stankiewicz.