— Tehkää kuten haluatte! — huusi Mirski.
— Väärin tein, — jatkoi Roch, — kun käskin kääntymään takaisin Kiejdanyyn, koska olen saanut määräyksen Birźeen. Enpä enää tiedä mitä teen, ja syynä kaikkeen on se aatelismies, joka, niin sukulainen kuin onkin, on tehnyt minulle koiruutta… Sillä miehellä ei ole Jumalaa, koska ilkesi pettää minulta hevosen ja ruhtinaan suosion ja päällepäätteeksi syöstä niskaani kuolemantuomion… Ihana sukulainen! Ja Birźeen me tästä käännymme, käyköön miten hyvänsä!
He kääntyivätkin uudelleen Birźeen. Roch Kowalski käski yhden rakuunoista istumaan rattaille, nousi itse tämän hevosen selkään ja ajoi ihan vankien vieressä hokien itsekseen ehtimän takaa:
— Sukulainen! Mokoma sukulainen!
Huolimatta vaarallisesta asemastaan ja painostavasta epävarmuudesta vangit eivät voineet pidättää naurua kuullessaan Kowalskin manauksia. Vihdoin Wolodyjowski puuttui puheeseen:
— Älkää surko, herra Kowalski, sillä se mies on puijannut viisaampia kuin te… Itse Chmielnickin hän on pettänyt pahasti.
Sitten everstit keskustelivat herra Zaglobasta ja hänen ihmeellisestä paostaan.
— On todella merkillistä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta eipä löydy maailmassa asemaa, josta mies ei itseään pelastaisi. Missä miehuus ja voima eivät auta, siinä auttaa viekkaus. Toiset menettävät rohkeutensa, kun kuolema heitä uhkaa, tai uskovat itsensä Jumalan haltuun odottaen mitä tuleman pitää, mutta hän alkaa heti miettiä pelastuskeinoa ja keksii aina jotakin. Hän voi tarpeen vaatiessa olla urhoollinen kuin Akilles, mutta seuraa mieluummin Odysseuksen jälkiä.
— Enpä tahtoisi vahtia häntä, vaikka hän istuisi peitsien välissä, — sanoi Stankiewicz, — sillä vähätpä siitä, että hän karkaisi, mutta kun hän vielä saattaa toisen naurunalaiseksi.
— Aivan niin! — virkkoi Michal Wolodyjowski. — Kyllä Kowalski nyt saa kuulla kunniansa. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kielensä piestäväksi, sillä sitä terävämpää ei ole koko valtakunnassa… Kun hän alkaa tapansa mukaan koristella kertomuksiaan, niin ihmiset ihan pakahtuvat naurusta…