Laukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.
— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.
— Vielä kaksi laukausta!
— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt palvelusväki huoneeseen.
— Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!
Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki ilman.
— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä suusta.
Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen. Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa niihin miekalla.
Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä. Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle nähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.
Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien korvat olivat mennä lukkoon.