— Sotajoukko on tulossa!
— Kaiketi taas jokin ruotsalainen osasto.
— Ruotsalaisilla on ainoastaan jalkaväellä keihäitä, mutta tuo tomupilvi lähestyy nopeasti. Nuo ovat ratsumiehiä, ne ovat meikäläisiä!
— Meikäläisiä ovat! — kuului rakuunain huutoja.
— Järjestykseen! — komensi Kowalski. Rakuunat asettuivat rattaitten ympärille. Herra Wolodyjowskin silmät säihkyivät.
— Ne ovat minun laudalaisiani, joita herra Zagloba johtaa! Toisin ei voi olla!
Välimatka vaunujen ja lähestyvien ratsastajain välillä lyheni nopeasti, sillä nämä ajoivat täyttä laukkaa. Vihdoin ilmaantui tomupilvestä voimakas sotajoukko, joka lähestyi hyvässä järjestyksessä, ikäänkuin hyökkäykseen menossa. Ensimmäisessä rivissä jonkin verran oikealla ajoi kookas mies komentosauva kädessä. Tuskin oli herra Wolodyjowskin silmä sattunut häneen, kun hän huusi:
— Se on Zagloba! Kautta Jumalan, Zagloba! Hymy kirkasti Jan Skrzetuskin kasvoja.
— Hän eikä kukaan muu! — huudahti Jan-herra. — Ja kypärässä hänellä on hetmanintöyhtö! Hän on nimittänyt itsensä hetmaniksi. Se on niin hänen kaltaistaan…. Se mies näyttää pysyvän samanlaisena ikänsä kaiken.
— Jumala suokoon hänelle terveyttä! — virkkoi Oskierka.